Minä tunnen että olen risteyksessä.  Minä 40 vuotias mies. Naimisissa jo jonkin aikaa. Kaksi lasta. Olen mielestäni onnistunut kohtuullisen hyvin kaikin puolin elämässäni, en ole saanut pahempia kolhuja jotka olisivat jättäneet ainakaan mitään pahempia traumoja. Jotkut jopa sanovat että olen päässyt vähän liiankin helpolla kun elämässäni ei ole ollut isompia vastoinkäymisiä, minä en koe niin. Elämässäni on tapahtunut aika paljon asioita (ei tosin paljon niitä ikäviä), olen vaihtanut työpaikkoja, saanut mielenkiintoisia työtehtäviä, vaihtanut pari  kertaa paikkakuntaa, mennyt naimisiin saanut kaksi ihanaa lasta. Voi sanoa että saanut paljon, saanut enemmän hyvää kuin kohdannut ikävyyksiä.

Me aloimme olla yhdessä aikui-iällä. Minä ja vaimoni. Vaimoni ja minä. Ehkä pitäisi sanoa niin koska se vastaa enemmän todellisuutta. Olemme aina olleet mielestäni hyvä pari, hänessä oli kaikkea sitä mitä minä halusin vaimoltani ja luulen että hänkin koki samoin kun tapasimme. Minulla oli takana paljon suhteita, oli oikeastaan seurustellut aina. Meillä oli ja on samat arvot, samanlainen huumorintaju. Olemme aina ollett hyvä tiimi, me vastaan muut. Kimpassa olemme pystyneet vaikka mihin. Vaimoni ja minä, miksi sitten mietin että asia on juuri kirjaimellisesti näin? Viime aikaiset tapahtumat ovat saaneet minut miettimään että olenko minä antanut kohtuuttoman paljon saamatta lähellekään yhtä paljon ja pääsenkö tästä ajatuksesta että annan niin paljon enemmän koskaan yli.

Viime aikaiset tapahtumat. Niin. Varmaan aika tavallinen tarina. Olemme onnistuneet minun subjektiivisen arvion mukaan kasvattamaan lapsemme turvallisessa ympäristössä hyvin. Nyt olisi siis se tilanne että meidän olisi löydettävä toisemme pariskunta uudelleen. Minä olen tätä projektia pitänyt ylläpitkään, mutta nyt myös vaimoni on alkanut osoittaa merkkejä että hän haluaa olla muutakin kuin upea äiti, 7 vuoden jälkeen. Yhdessä olemme lisänneet liikuntaa, olen itseasiass aantanut hänen harrastaa vielä enemmän koska tiedä että hänelle fyysinen ja henkinen hyvinvointi kulkevat yhdessä. On ollut upeaa nähdä että hän voi paremmin fyysisesti ja henkisesti. Tähän väliin on sanottava että hänen itsetuntonsa on aina välillä ollut hieman huono ja olen yrittänyt sitä oman taitoni mukaan tukea. Tämä tuki ei sitten riittänyt. Olen aina ollut hieman mustasukkainen, en mielestäni paljon, mutta jonkin verran. Mitä sitten kävikään. Yhden työmatkan jälkeen katsoin hänen puhelintaan ja huomasin kuinka hän oli käynyt kiihkeää viestittelyä jonkun miehen kanssa. Kaikki minun pettymys, turhautuminen purkautui. Pääsimme yli tästä, vaikkakin vaivaamaan jäi varsinkin se että hän ei juurikaan katunut vaan sanoi että nyt hänen seksuaalisuus heräsi uudelleen ja se on hieno asia. Tuo oli jotenkin nöyryyttävää. Mutta yli päästiin.

Päätin  en katso hänen puhelintaan enää ja hän lupasi että lopetta. Loppuihan se hetkeksi. Sitten se vasta alkoikin joka ilta jatkuvaa puhelinrallia ja aina kun tulin paikalle puhelin pois. No arvasinhan sen että kyseessä ei ollut vain toisella paikkakunnalla asuvat ystävät. Kerran sitten näinkin siinä viestissä yhden miehen nimen ja sitten taas selviteltiin. Viimesin oli sitten se kun tulin kotiin ja näin meidän ipadillä auki hänen uuden meiliosoitteensa jossa hän vaihdellut miesten kanssa kuvia, seksiviestejä ym. siinä se oli auki, ei tarvinnut salaa katsella. Tätä en ole hänelle kertonut että tiedän. Sen huomasin että vielä nyt taitaa olla viestittelyasteella. Vielä. Tiedän että hän hakee tällä itsetunnon kohotusta, luulin että minä saisin sitä nostettua mutta ei se vaan taida mennä niin.

Olemme puhuneet paljon. Olen sanonut että tunnen itseni ja tiedän että pääsen yli viestettelystä, mutta jos minua petetään otan avioeron, jota en haluaisi tietenkään koska rakastan vaimoani. Nyt mietin että haluaako hän ottaa tämän riskin..voinko minä elää näin. Toisten tekojahan ei voi estää, mutta omat voi valita.